"Me hautaamme hänet arkipäivänä", poika jatkoi.
"Vai niin, vai niin", virkkoi rovasti. Hänen päätänsä kerrassaan huimasi.
"Vanha Ingmar Ingmarinpoika viedään hautaan kenenkään siitä tietämättä! Kirkkoväki ei siis kiviaidalla seisten katsele komeutta, kun hänet hautaan kannetaan."
"Hautajaisia ei tule ollenkaan. Olemme antaneet naapureille tiedoksi, ettei heidän tarvitse valmistautua saattueeseen."
"Vai niin, vai niin", uudisti rovasti taas. Ei osannut muutakaan sanoa. Hän tiesi kyllä mitä sellaisille ihmisille merkitsi hautajaisten pidosta luopuminen. Hän oli nähnyt kuinka se oli ollut lohdutukseksi leskille ja orvoille, että olivat saaneet pitää upeat maahanpanijaiset.
"Ruumissaattoon ei tule muita kuin minä ja veljeni."
Rovasti katsoi ikäänkuin vedoten emäntään. Voiko hän todellakin suostua tähän? Puhuikohan poika todellakin äitinsä tahdosta? Hänhän istui siinä ja antoi riistää itseltään kaiken sen, mikä oli hänelle kultaa ja hopeaakin kalliimpi.
"Emme aio soitattaa sielukelloja emmekä paneta hopealaattoja arkkuun. Me tahdomme sen niin, äiti ja minä, mutta me puhumme siitä vain teille, rovasti, saadaksemme kuulla, katsotteko sen olevan väärin isää kohtaan?"
Nyt puuttui nainenkin puhumaan. "Niin se on, että me tahdomme tietää, onko se väärin isää kohtaan?"
Rovasti vaikeni yhä, mutta nainen jatkoi innokkaammin. "Sanon sen rovastille, että jos mieheni olisi rikkonut kuningasta tai voutia vastaan, tai jospa olisi minun täytynyt katkaista hänet irti hirttonuorasta, olisi hän kumminkin saanut kunniallisen hautuun, kuten hänen isänsä ennen häntä, sillä Ingmarinpojat eivät pelkää ketään, eikä tarvitse väistyä ketään. Mutta jouluna on Jumala pannut rauhan ihmisten ja eläinten välille ja eläin parka piti Jumalan käskyn, mutta me rikoimme sen, ja siksi Jumala meitä nyt rankaisee. Eikä sovi meidän siis loistolla ja upeillen esiintyä."