Eukko nousi ja nyt hän teki sellaista, jota ei ollut tehnyt siitä päivin kuin poika oli lapsi. Hän meni pojan luo, laski hyväillen kätensä hänen käsivarrelleen, taputti häntä poskelle ja veti hänet penkille istumaan. Sitten hän istuutui poikansa viereen ja piti hänen kättänsä omassaan. "Sano minulle nyt, poikani, mitä on tapahtunut?"
Mies tunsi hyväilyn samaksi, joka oli lohduttanut häntä lapsena, kun hän oli ollut avuton ja onneton ja hän tuli niin liikutetuksi, että alkoi itkeä. "Arvaan jo, että isälle on jotain tapahtunut", virkkoi äiti. — "Niin on, mutta siinä on pahempaakin", nyyhki poika. — "Onko pahempaakin?" Mies itki yhä rajummin tuskin kyeten ääntänsä hallitsemaan. Vihdoin hän nosti karkean kätensä ja paksulla sormellaan osoitti äidin juuri lukemaa kohtaa "Rauha maassa!"
"Kuuluuko se jotenkin tähän?" kysyi äiti. — "Kuuluu", oli vastaus. — "Kuuluuko se jotenkin joulurauhaan?" "Kuuluu." — "Te tahdoitte tehdä pahan työn tänä aamuna." — "Niin." — "Ja onko Jumala rangaissut meitä?" — "Jumala on rangaissut meitä."
Hän sai nyt vihdoinkin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut. He olivat viho viimein osuneet karhun pesälle ja saatuaan risukon näkyviinsä, olivat he pysähtyneet pyssyjänsä lataamaan. Mutta ennenkuin he olivat valmiit, porhalsi karhu ulos pesästään suoraan heidän päällensä. Silmäilemättä vasempaan tai oikeaan, hyökkäsi se oitis Ingmar Ingmarinpojan kimppuun ja iski häntä päälakeen, niin että hän lysähti maahan kuin salaman lyömänä. Ketään muita ahdistamatta karhu sitten ryntäsi hänen ylitsensä ja riensi tiehensä metsän kätköön.
* * * * *
Ingmar Ingmarinpojan vaimo ja poika ajoivat iltapäivällä pappilaan ilmoittamaan kuolontapausta. Poika esitti asian. Vanha emäntä istui ja kuunteli vain, kasvot värähtämättöminä kuin kivikuvalla.
Rovasti istui nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä. Kirjat olivat olleet auki ja hän oli merkinnyt kuolontapauksen. Hän teki sen hitaasti, saadakseen kotvasen miettiä mitä sanoisi leskelle ja pojalle, sillä tämähän oli harvinainen tapaus. Poika oli aivan avomielisesti jutellut miten kaikki oli käynyt, mutta rovastia halutti tietää mitä he itse arvelivat. Ingmarilaiset olivat aina niin omituista väkeä.
Kun nyt rovasti painoi kirjan kiinni, virkkoi poika.
"Tahtoisimme myöskin sanoa rovastille, ettemme halua mitään muistosanoja isästä."
Rovasti työnsi silmälasit otsalleen ja katsoi tiukasti vanhaa vaimoa. Tämä istui yhtä liikkumattomana, kuten äskenkin. Hän hiukan vain hypisteli kädessään olevaa nenäliinaa.