Kaikki Ingmarin jälkeläiset, pojat ja tytöt huokailivat syviä huokauksia emännän lukiessa. He kysyivät mielessään, oliko joku samarialainen löytänyt isännän ja hoitanut häntä. Sillä kaikista Ingmarinpojista tuntui kuin olisivat kadottaneet jotain omasta sielustaan, kun jotakuta sukuun kuuluvaa oli kohdannut onnettomuus.
Vanha nainen luki lukemistaan ja tuli kysymykseen: "Kuka oli hänen lähimmäisensä, sen, joka ryövärien käsiin oli joutunut?" Mutta ennenkuin hän ehti lukea vastauksen, kiskaistiin ovi auki ja vanha Ingmar astui sisään.
"Äiti, isä on täällä", sanoi yksi tyttäristä, eikä koskaan tullut luetuksi että miehen lähimmäinen oli se, joka teki hänelle laupeuden.
* * * * *
Sitten päivemmällä, emäntä jälleen istui taas samalla paikalla ja luki raamattuansa. Hän oli yksin, naiset olivat menneet kirkkoon ja miehet olivat karhunammunnassa salolla. Niin pian kuin Ingmar Ingmarinpoika oli syönyt ja juonut, oli hän ottanut poikansa mukaan ja he olivat lähteneet metsälle karhunajoon. Sillä niinhän se on, että jokaisen velvollisuus on kaataa karhu, missä ja milloin sen näkeekin. Ei sovi säästää karhun henkeä, sillä ennemmin tai myöhemmin se kumminkin pääsee lihan makuun eikä silloin anna armoa enemmän ihmisille kuin eläimillekään.
Mutta heidän mentyään metsään oli vanha emäntä joutunut suuren tuskan valtaan ja ottanut uudelleen kirjan eteensä. Nyt hän ryhtyi lukemaan samaa mitä jouluna saarnattiin kirkossa, mutta ei ehtinyt pitemmälle kuin näihin sanoihin: "Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Hän jäi istumaan sammuvilla katseillaan tuijottaen näihin sanoihin ja aina väliin huokaisten syvään. Hän ei lukenut enempää, vaan toisti vähä väliä hitaasti ja väsyneesti "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".
Silloin astui vanhin pojista pirttiin, juuri äitinsä uudelleen lausuessa näitä sanoja.
"Äiti", hän virkkoi aivan hiljaa.
Emäntä kuuli sen, mutta ei kääntänyt katsettaan kirjasta kun kysyi: "Etkö ole mukana metsässä?" "Kyllä", sanoi hän vieläkin hiljemmin, "olen minäkin siellä ollut."
"Tule tänne pöydän luo", virkkoi äiti, "että saan nähdä sinut." Poika astui likemmä, mutta katsahtaessaan häneen äiti huomasi, että hän vapisi niin että hänen täytyi tarttua pöydän reunaan, voidaksensa pitää kättänsä yhdessä kohdin. "Oletteko kaataneet karhun?" kysyi äiti taas. Nyt ei poika enää voinut vastata, pudisti vain päätään.