Tämä herätti hänet uudelleen. Ingmarinpojat olivat raitista väkeä. Ei saisi sanoa hänestä, ettei hän ollut selvällä päällä viime hetkellään. Ja niin hän taaskin alkoi kävellä kävelemistään. Mutta hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi astua. Hän oli nyt jo joutunut korven perukalle, sen hän huomasi siitä kun maa oli siellä louhikkoista ja täynnä kallioita, jollaisia ei alkutaipaleella ollut. Hänen jalkansa tarttui parin kiven väliin, niin että hän töin tuskin pääsi pälkähästä ja kaiken aikaa hän seisoi ja vaikerteli. Hän oli kerrassaan lopussa.
Yhtäkkiä hän kaatui nurinniskoin suureen risukkoon. Hän kupsahti pehmeästi lumisten risujen päälle, eikä hänelle tullut pienintäkään vahinkoa, ja nyt hän ei viitsinyt enää nousta. Hän ei halunnut kerrassaan mitään muuta kuin saada nukkua. Hän kouhotteli hiukan risuja ja kömpi sinne sisälle kuin nahkasten alle. Mutta työntäytyessään oksien alle hän tunsi että risukossa oli jotakin lämmintä ja pehmeää. Täällä makaa varmaan karhu talviuntaan; hän ajatteli.
Hän tunsi karhun kääntelehtivän ja hengittävän. Hän makasi hiljaa siitä huolimatta. Hän ei ajatellutkaan muuta, kuin että karhu kernaasti saikin syödä hänet. Hän ei jaksanut ottaa askeltakaan poistuakseen.
Mutta karhun varmaan ei tehnyt mieli tehdä mitään pahaa sille, joka tällaisella rajuilmalla etsi suojaa hänen kattonsa alla. Se painausi vaan jonkun verran peremmäs pesäänsä, ikäänkuin antaaksensa tilaa vieraalleen, ja sitten taas pian veteli unta tasaisin sihnuttavin huokauksin.
* * * * *
Tällä välin ei ollut paljonkaan jouluiloa vanhassa Ingmarilassa.
Siellä oli etsitty Ingmar Ingmarinpoikaa koko aattoilta.
Ensin häntä oli haettu kaikkialta asuin- ja ulkohuoneista. Oli etsitty luhdit ja kellarit. Sitten oli kuljettu kaikki naapuritalot kyselemässä Ingmar Ingmarinpoikaa.
Kun ei väki ollut löytänyt häntä naapuritaloista, oli se lähtenyt etsimään pelloilta ja kujasilta. Soihdut, joiden piti valaista joulukirkkoon kulkijoita, sytytettiin ja niitä kuletettiin riehuvassa pyryssä pitkin teitä ja polkuja. Mutta tuuli oli tasoitellut kaikki jäljet ja sen viuhina voitti äänet, kun koettiin huutaa ja hoihkia. Väki valvoi ja oli ulkona paljonkin yli puolen yön, mutta silloin huomattiin selvästi, että oli parasta odottaa päivän nousua, voidaksensa kadonnutta löytää.
Aamunkoiton kalpeasti sarastaessa olivat kaikki Ingmarilassa jo jalahteella ja miehet seisoivat pihalla valmiina metsään lähtemään. Mutta ennenkuin he olivat ehtineet lähteä, tuli vanha emäntä ja kutsui heitä kaikkia isoon pirttiin. Hän pyysi heitä istumaan penkeille ja itse hän istuutui joulupöydän ääreen raamattu edessään ja alkoi lukea. Ja koeteltuaan kykynsä mukaan etsiä jotain paikkaa, mikä olisi sopivaa lukea tällaisena hetkenä, oli hän vihdoin löytänyt kertomuksen miehestä, joka matkusti Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin.
Hän luki hitaasti ja laulavasti hätääntyneestä, jota laupias samarialainen auttoi. Pojat ja vävyt, tyttäret ja lastenlapset istuivat hänen ympärillään penkeillä. He olivat kaikki äitinsä ja toistensa näköisiä, kookkaita ja kömpelöitä, ja kaikilla oli rumat, vanhanviisaat kasvot, sillä he olivat Ingmarien vanhaa sukujuurta. Kaikilla oli punertavat hiukset, kesakoinen iho, vaaleansiniset silmät ja valkeat silmäripset. Muuten heidät kuitenkin voi toisistaan erottaa, mutta kaikilla heillä oli ankara piirre suun seutuvilla, raukeat silmät ja kankeat liikkeet, niinkuin kaikki olisi heistä kovin vaikeata. Mutta kaikista heistä voi kumminkin havaita että he kuuluivat kylän arvokkaimpiin, ja että he olivat tietoisia siitä, että olivat muita parempia.