Hätkähtäen tunsi hän, etteipä suinkaan olisi kunniakasta hänelle, jos hänet löydettäisiin metsästä kuoliaaksi paleltuneena. Hän ei tahtonut tätä kuolonsanomaansa liitettävän. Ja niin hän taas kohosi seisoalleen ja alkoi vaeltaa. Hän olikin jo viivähtänyt istumassa niin kauan, että lumi mähkäleinä vierähteli hänen turkkiansa pitkin, hänen liikkeelle lähtiessään.
Mutta kotvasen kuluttua hän uudelleen istahti uneksimaan.
Nyt hiipi kuolon ajatus yhä suloisempana hänen luoksensa. Hän kuvaili mielessään hautajaisia alusta loppuun ja kaikkea sitä kunniaa, jota hänen kuolleelle ruumiilleen osotettaisiin.
Hän näki suuren pitopöydän katettuna yläkerran juhlasalissa, rovastin ja ruustinnan kunniasijalla, kaitarintaisen laamannin istumassa valkea pitsiröyhelö kaulassaan, majurinrouvan mustassa silkissä kuhisten ja paksu kultaketju moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä.
Hän näki kaikki vierashuoneet valkealla verhottuina. Valkeat lakanat ikkunoissa, valkea kangas huonekalujen yllä. Tie havutettuna etehisestä kirkkoon asti!
Pesua, leipomista ja teurastusta, pari viikkokautta maahanpaniaisten edellä. Kaksikymmentä syltä halkoja poltettuna neljässätoista päivässä.
Ruumis paareilla pirtin karsinassa, häkää kylmiltään lämmitetyissä huoneissa. Laulua ruumiin ääressä kun arkun kansi kiinni väännetään, hopealaatat kirstun päädyssä. Koko talo vilisee vieraista.
Koko kyläkunta liikkeellä "saattajaisiin" lähtemässä, kaikki kirkkohatut harjattuina, koko syysviinavarastot hautajaisissa tyhjennettynä, kaikki tiet kuhisten kansaa kuin markkinoilla.
Taaskin ukko kavahti pystyyn. Hän oli kuullut heidän istuvan ja puhelevan hänestä peijaisissa. "Mutta miten hän nyt tuolla tavoin lähti kuoliaaksi paleltumaan?" virkkoi laamanni. "Mitähän tekemistä hänellä mahtoi korvessa olla?"
Ja kapteeni vastasi: "eikö lie ollut jouluoluvien ja viinojen ansiota".