Hän oli perin ymmällä ja ärtyneenä siitä että oli voinut joutua eksyksiin, ja tuossa seisoessaan jäljettömässä metsässä, ei hänen päänsä enää kyennyt arvaamaan mihin päin kääntyä. Hän yritti ensin yhdelle sitten toiselle suunnalle. Viimein hän älysi ruveta seuraamaan omia askeleitaan, mutta pimeä yllätti hänet, eikä hän voinut niitä eroittaa. Ja puut vain kasvamistaan kasvoivat hänen ympärillään. Kulkipa hän miten tahansa, sen hän kumminkin ymmärsi, että hän loittoni yhä etäämmä metsän reunasta.
Olipa kuin noiduttua, että hänen uhallakin piti kahlia kahakäteen metsässä ja myöhästyä saunasta.
Hän käänsi lakin päässään, tiukkasi sukkanauhaansa, mutta hänen päänsä oli sittenkin yhtä sekaisin. Tuli jo pilkkopimeä ja hän alkoi jo uskoa olevansa pakotettu jäämään koko yöksi metsään.
Hän nojausi kuusen runkoon ja seisoi hiljaa ikäänkuin selvitellen ajatuksiaan. Tämän metsän hän tunsi vallan mainiosti, hän oli kulkenut siellä niin paljon että tunsi jok'ikisen puun. Hän oli poikana kulkenut täällä lampaita paimentamassa. Hän oli viritellyt tänne pauloja metsälinnuille. Nuorena oli hän ollut täällä mukana tukin hakkuussa. Hän oli nähnyt koko metsän viruvan kannokkona ja oli nähnyt sen siitä uudelleen ylenevän.
Vihdoinkin hän luuli alkavansa käsittää missä oli ja päätteli että jos hän kulkisi sitä ja sitä suuntaa, niin osuisi oikeaan. Mutta kuinka hän kulkikin, häipyi hän yhä syvemmä ja syvemmä salolle.
Kerran hän tunsi kovan sileän maan jalkainsa alla ja silloin hän ymmärsi viimeinkin päässeensä tielle. Sitä hän sitten koki seurata, sillä tiehän aina kumminkin vie jonnekin. Mutta se osui pian jollekin metsäniitylle, missä pyryilma vapaasti peuhasi; siellä ei ollut enää pahaistakaan polkua, oli vain kinoksia ja syvää hankea. Silloin ukon mieli masentui ja hän tunsi itsensä kurjaksi vaivaiseksi, jonka täytyi jäädä korpeen kuolemaan.
Hän alkoi väsyä lumessa kahlimiseen ja istahti kerta toisensa perästä kivelle lepäämään. Mutta niinpiankuin hän istahti oli hän nukkua ja hän tiesi, että jos hän nukkuisi, niin hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän koetti siis astua astumistaan, sillä ainoastaan sillä tavalla hän saattoi pelastua.
Mutta kesken kaikkea ei hän voinut vastustaa haluaan istua. Tuntui, että kunhan vain saisi levätä, ei hän siitä paljonkaan välittäisi, vaikka se maksaisi hänen henkensä.
Hänestä tuntui niin suloiselta istua hiljaa, ettei kuoleman ajatus häntä ensinkään kammottanut. Hän tunsi melkeinpä iloa ajatellessaan, että kun hän on kuollut, niin hänestä kirkossa luetaan pitkiä elämäkerrallisia tietoja. Hän muisti miten kauniisti rovastivanhus oli puhunut hänen isävainajastaan ja varmaan sanottaisiin nyt jotain kaunista hänestäkin, mainittaisiin että hän oli seudun vanhimman talon omistaja ja puhuttaisiin siitä, mikä kunnia on kuulua seudun arvokkaimpaan sukuun. Ja huomautettaisiin siitäkin mihin se velvoittaa.
Niin, niin, kyllä vastuunalaisuutta on elämässä, sen hän aina oli tiennyt. Joka kuului Ingmarinpoikien sukuun, sen tuli ponnistaa viime tinkaan.