"Hohoi tyttöni", sanoi ukko ja nauroi, "luuletko tällaisten vastojen kelpaavan Ingmarilan saunassa? Vai oletko itse noin arka ihostasi, tyttö?"
Kosk'ei isäntä siitä sen pahempaa ääntä pitänyt, sai tyttö rohkeutta ja vastasi, että kyllä hän sitoisi vastoja jotka kestävät, jos hänelle vain annettaisiin kunnon vitsaksia.
"Kai niitä sitten on sinulle hankittava, tyttöseni", virkkoi vanha
Ingmar, sillä hän oli oikealla joulutuulella.
Hän läksi isosta pirtistä, harppasi lattian pesijän ylitse ja seisahti kynnykselle katsomaan, näkyisikö ketään jonka voisi lähettää koivuhaasta vitsaksia hakemaan. Rengit puuhailivat jouluhalkojen hakkuussa ja poika tuli ladosta jouluolkia ottamasta, molemmat vävyt korjailivat työkapineita vajaan, jotta kartanolla alkaisi olla pyhäsiivo. Kukaan ei joutanut lähtemään metsään.
Silloin ukko päätti kaikessa hiljaisuudessa mennä itse. Hän kulki pihan poikki, ikäänkuin olisi navettaan menossa, katsahti taaksensa ikäänkuin tarkatakseen, huomasiko kukaan häntä, ja pyörähti navetan nurkan taa, mistä kohtalaisen hyvä tie vei metsään päin. Ukko ei katsonut tarpeelliseksi virkkaa kenellekään siitä mihin hän meni, sillä silloin olisi poika tai vävy saattanut kiellellä häntä jäämään kotiin. Ja vanhukset tahtovat mieluummin pitää oman päänsä.
Hän pysyttelihen tiellä aitojen yli ja pienen kuusikon läpi kulkiessaan ja painausi koivuhakaan. Täällä hän poikkesi tieltä ja kahlasi lumessa, etsien parin vuoden vanhoja koivun oksia.
Mutta nyt oli tuuli päättänyt koko päivän kestäneet valmistuksensa. Se oli riistänyt lumen irti pilvestä, ja nyt se lentää kiidätti metsää kohti, jälessään pitkä lumihiudelaahos.
Ingmar Ingmarinpoika oli juuri kuuristunut vuolasemaan koivunvitsasta, kun tuuli lumikuormineen ennätti paikalle. Kun ukko ojensihen suoraksi, silloin uusi tuulenpuuska tuprautti koko hiutalekasan hänen kasvoillensa. Hän sai silmänsä lunta täyteen ja tuuli ryöppysi niin rajusti hänen ympärillään, että hänen oli pakko pyörähtää ympäri pari kertaa.
Koko onnettomuus itse asiassa lienee kumminkin aiheutunut siitä, että Ingmar Ingmarinpoika oli käynyt vanhaksi. Nuoruuden päivinä ei kaiketikaan hänen päänsä olisi mennyt pyörälle lumituiskusta. Mutta nyt viepotti häntä niin, kuin olisi hypähdellyt joulupolskassa. Ja kun hän tahtoi kääntyä kotiin, niin hän läksikin aivan väärälle suunnalle. Sen sijaan että hänen olisi tullut kääntyä aidoille päin, hän taivalsi etäämmä suureen kuusimetsään, joka alkoi koivuhaan takaa.
Ilma pimeni tuossa tuokiossa, ja nuorien puiden tienoilla metsän reunassa pyry yhä ryöppysi ja vonkui hänen ympärillään. Ukko älysi kyllä, että hän nyt kulki kuusikossa, mutta ei ymmärtänyt kulkevansa päinmäntyyn, sillä kasvoihan kuusia koivuhaan molemmin puolin. Mutta viimein hän urkeni niin etäälle metsän syvyyteen, että siellä oli aivan tyyntä ja rauhaisaa, tuuli ei sinne tuntunut ja puut kohosivat siellä korkeina ja paksurunkoisina. Silloin hän älysi joutuneensa eksyksiin ja tahtoi kääntyä takaisin.