Jofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten juttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan. Hän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti puhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät voineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid olisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet miehistään.
Tönne ja Jofrid palasivat vasta myöhään illalla hautajaisista. He panivat paikalla levolle. Mutta tuskin ehtivät he nukkua, kun heitä häiritsi vieno vaikeroiminen. Se on lapsi ajattelivat he unimielissään ja vihastuivat, kun tulivat häirityiksi. Mutta äkkiä he molemmat kavahtivat ylös vuoteeltaan. Lapsihan oli kuollut. Mistä sitten tämä vaikerointi kuului? Kun he olivat ilmi hereillä, eivät he mitään kuulleet, mutta kyllä heti paikalla, kun olivat nukkumaisillaan. Pienten horjuvien jalkojen kopsetta kuului rappukiveltä, pieni käsi hapuili ovea, mutta kun se ei ollut auki, kulki lapsi vaikeroiden, pitkin seinäviertä ja seisahtui heidän sänkyjensä kohdalle. Kun he puhelivat tahi istuivat, eivät he mitään eroittaneet, mutta samassa kun he olivat uneen vaipua, kuulivat he selvästi taas samat epävarmat askeleet ja tukahdutetut nyyhkytykset.
Nyt selveni heille varmuudeksi se, mitä he eivät olisi tahtoneet uskoa, mutta joka viime päivinä oli tuntunut heistä mahdolliselta. He huomasivat tappaneensa lapsen. Miksipä se muutoin olisi kummitellut!
Siitä yöstä alkaen katosi onni heiltä. He elivät alituisessa kummittelijan pelossa. Päivillä saivat he olla jonkun verran rauhassa, mutta öisin häiritsi heitä lapsen itku ja tukahdutetut nyyhkytykset, niin että he eivät uskaltaneet yksin nukkua. Jofrid kulki usein pitkiä matkoja hakemassa jotakuta, joka voisi jäädä heidän pirttiinsä yöksi. Jos oli joku vieras, oli rauhallista, mutta niin pian kun he olivat yksin, kuulivat he lapsen äänen.
Eräänä yönä kun he eivät olleet saaneet ketään kumppanikseen ja heidän oli aivan mahdotonta nukkua lapsen vuoksi, nousi Jofrid vuoteeltaan.
"Nukutko, Tönne?" virkkoi hän. "Jos minä pysyttelen valveilla, ei kai mitään kuulune."
Hän läksi ulos, istuutui rappukivelle ja mietti, mitä heidän pitäisi tehdä päästäksensä rauhaan, sillä tällaista elämää he eivät voineet kestää. Hän arveli, mahtaisiko rippi, nöyrtymys, katumus ja parannus heitä auttaa tästä vaikeasta vitsauksesta.
Kun hän kohotti silmänsä, näki hän saman näyn kuin kerran ennen tältä samalta paikalta. Hautakumpu oli muuttunut sotaurhoksi. Oli jotenkin pimeä yö, mutta kumminkin saattoi hän selvästi eroittaa, että vanha Atle kuningas istui siinä ja katseli häntä. Jofrid näki hänet niin selvästi, että hän huomasi sammaltuneet renkaat hänen rannenivelissään ja hänen sääriensä ympäri ristiin käärityt siteet, joiden välistä pohjelihakset pullistelivat.
Tällä kertaa ei hän pelästynyt vanhusta, vaan tuntui se hänestä ystävältä, lohduttajalta tässä onnettomuudessa. Se katsoi häntä sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut rohkaista häntä. Ja Jofridin mieleen juohtui, että oli ollut kerran päivä, jolloin tuo mahtava sotaurho oli kasoittain kaatanut vihollisia tällä kanervakankaalla ja oli kahlannut verivirrassa, joka ryöppysi mättäiden välissä. Välittikö hän siitä, kuoliko yksi mies enempi tahi vähempi! Liikuttavatko hänen kivikovaa sydäntään paljonkin lasten huokaukset, joiden isät hän oli kaatanut! Höyhenen keveänä olisi yhden lapsen kuolema painanut hänen omaatuntoaan.
Ja hän kuuli tämän kuiskutuksen, saman äänen, jota vanha kivikova pakanuus oli kuiskaillut kautta aikojen: