"Miksipä katuisin! Jumalat ne säätävät. Kohtalottaret kehräävät elämän langan. Miksipä maan lapset surisivat, että ovat tehneet, mitä kuolemattomat ovat pakoittaneet heidät tekemään!"
Silloin Jofrid rohkaisihen ja virkkoi itsekseen: "Mitäpä minä sille voin, että lapsi kuoli? Jumala yksin säätää. Ei tapahdu mitään ilman hänen tahtoaan." Ja hän arveli, että hän parhaiten saisi kummittelijan vaikenemaan, jos luopuisi kerrassaan kaikista katumustuumista.
Mutta silloin aukeni pirtin ovi ja Tönne astui ulos hänen luokseen. "Jofrid", sanoi tämä, "nyt se on tuvassa. Se tuli luokseni ja koputti sängyn laitaan ja herätti minut. Mitä meidän pitää tehdä, Jofrid?"
"Lapsihan on kuollut", vastasi Jofrid. "Sinä tiedät, että se makaa syvällä maan povessa. Tämä kaikki on vain unta ja mielikuvitusta. Hän puhui tylysti ja tarkoittavasti, sillä hän pelkäsi Tönnen tässä asiassa olevan liian aran ja saattavan sillä heille onnettomuutta."
"Mutta tästä täytyy tulla loppu", sanoi Tönne.
Jofrid naurahti kamalasti. "Mitä tahtoisit tehdä? Jumala on meille tämän lähettänyt. Eikö hän olisi voinut jos olisi tahtonut, pitää lasta elossa? Hän ei sitä tahtonut ja nyt hän vainoo meitä sen kuoleman tähden. Vastaa, millä oikeudella hän meitä vainoo?"
Hän sai sanansa vanhalta kiviurholta, joka kovana ja synkkänä istui kummullaan. Tuntui, kuin tämä olisi neuvonut hänelle kaikki, mitä hän Tönnelle vastasi.
"Meidän täytyy tunnustaa, että olemme huonosti hoitaneet lasta, ja tehdä parannus", lausui Tönne.
"En koskaan rupea kärsimään sen tähden, mihin en ole syypää", väitti Jofrid. "Kenen tahto oli, että lapsen piti kuolla? Ei ainakaan minun. Ei ainakaan minun. No, minkäkaltaisen katumuksen aikoisit sitten tehdä? Rupeatko ruoskimaan itseäsi ja paastoomaan kuten munkit? Minun mielestäni tarvitset kyllä voimasi työhön."
"Olen koettanut ruoskimista", sanoi Tönne. "Ei ole siitä apua".