"Näetkös", huudahti vaimo ja nauraa hohotti.
"Meidän täytyy tunnustaa päästäksemme rauhaan", jatkoi Tönne sitkeän päättäväisesti.
"Mitä on sinulla sanomista Jumalalle, jota hän ei tiedä?" pilkkasi Jofrid. "Eikö hän ohjaa ajatuksiasi, Tönne? Mitä tahdot sanoa hänelle?" Hän huomasi nyt, että Tönne oli tyhmä ja itsepäinen. Sellaisena oli hän häntä pitänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina, mutta sittemmin ei hän ollut sitä ajatellut, vaan oli pitänyt miehestään hänen hyvän sydämensä tähden.
"Meidän täytyy tunnustaa lapsen isälle, Jofrid, ja tarjota hänelle sovintoja."
"Mitä antaisit hänelle?" kysyi vaimo.
"Vuohet ja pirtin."
"Varmasti hän vaatii täyden miehentapposakon ainoasta pojastaan.
Siihen ei riitä koko meidän omaisuutemme."
"Me antaudumme hänelle orjiksi, hänen vallittavikseen, ellei hän tyydy vähempään."
Tällä hetkellä valtasi Jofridin kylmä epätoivo ja hän vihasi Tönneä sielunsa syvyydestä. Hän näki edessään kaikki, mitä hän tulisi menettämään: vapauden, jonka edestä hänen esi-isänsä olivat panneet henkensä alttiiksi, tuvan, hyvän toimeentulon, onnen ja kunnian.
"Ota vaari sanoistani, Tönne!" kähisi hän melkein surun tukahduttamana, "se päivä, jona jotain teet, on minun kuolinpäiväni."