Sitten ei vaihdettu ainoatakaan sanaa heidän välillään, vaikka he istuivat paikoillaan kivirapuilla päivän koittoon asti. Kumpikaan ei löytänyt pienintäkään lauhduttavaa, sovittavaa sanaa. Molemmat ajattelivat peläten ja halveksien toisiaan. Toinen arvosteli toistaan vihansa mitalla ja he pitivät toisiaan ahdasmielisinä ja ilkeinä.
Sen yön perästä ei Jofrid voinut olla antamatta Tönnen tuntea, että hän oli vaimoaan huonompi. Hän antoi hänelle vierasten ihmisten läsnäollessa viittauksia, että hän oli tyhmä, ja työssä auttoi hän miestänsä niin, että tämän täytyi huomata hänen väkevyytensä. Hän nähtävästi tahtoi anastaa häneltä isännyysvallan. Väliin hän tekeytyi hyvin iloiseksi huvittaakseen miestään ja estääkseen tätä vaipumasta synkkiin ajatuksiin. Tönne ei ollut tehnyt mitään pannakseen tuumansa täytäntöön, mutta Jofrid ei uskonut hänen siitä luopuneen.
Tönne muuttui näinä aikoina yhä enemmän samallaiseksi kuin ennen naimistaan. Hän kalpeni ja laihtui, muuttui jöröksi ja hidastuumaiseksi. Jofridin epätoivo kasvoi päivä päivältä, sillä tuntui, että kaikki häneltä nyt riistettäisiin. Hänen rakkautensa Tönneen palasi kumminkin kun hän näki hänet onnettomana. Minkä arvoista on kaikki minulle, jos se on Tönnen turmioksi, ajatteli hän. On ehompi orjuudessa kulkea hänen kanssaan kuin nähdä hänen vapaana kuolevan.
* * * * *
Mutta Jofrid ei kumminkaan voinut yhtäkkiä pakottautua tottelemaan Tönneä. Hän taisteli pitkän ja vaikean taistelun. Vaan eräänä aamuna hän heräsi harvinaisen tyynenä ja lempeämielisenä. Silloin tuntui hänestä, että nyt hän voisi suostua miehensä vaatimukseen. Hän herätti Tönnen ja sanoi, että nyt tehtäisiin, niinkuin tämä oli toivonut, jos hän vain soisi hänelle tämän ainoan päivän sanoakseen hyvästit kaikelle, mikä oli ollut hänen omaansa.
Hän kierteli koko aamupäivän joka paikassa omituisen leppeänä. Kyynelet kiertyivät itsestään hänen silmiinsä niinkuin sen, joka jäähyväisiä jättelee. Hänestä tuntui kuin olisi kanerva tänään hänen kunniakseen niin kauniina helottanut. Pakkanen oli jo käynyt ja karistanut kukat ja koko kangas oli muuttunut ruskeaksi. Mutta kun syysaurinko valahutti vinot säteensä sen yli, näytti kuin se uudelleen olisi punaisena hehkunut. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin hän ensi kerran Tönnen tapasi.
Hän halusi vielä kerran saada nähdä vanhan kivikuninkaankin, joka oli ollut osallisena hänen onnensa syntyyn. Hän tosin oli pelännyt urhoa viime aikoina. Tuntui, kuin se olisi väjynyt häntä ottaakseen hänet kiinni. Mutta nyt ei ukko enää saisi häntä valtaansa. Hän koettaisi saada nähdä kivikuninkaan illan suussa kuun valossa.
Sattuipa sitten päivällisaikaan tulemaan pari kiertelevää soittoniekkaa. Silloin pälkähti Jofridin päähän pyytää heitä jäämään heille koko iltapäiväksi, sillä nyt hän tahtoi pitää pidot. Tönnen täytyi kiireimmän kautta lähteä Jofridin vanhempia kutsumaan ja sitten lähetettiin Jofridin pikkusisaret pitkin kylää vieraita keräämään. Pian oli paljo väkeä koolla.
Syntyivätkin kunnon kemut. Tönne pysyttelihen piilossa tuvan nurkassa, kuten hänen tapansa oli, kun oli vieraita, mutta Jofrid oli melkein raivona ilosta. Kimakalla äänellä johti hän tanssileikkejä ja oli innokas vaahtoavaa olutta vieraille tarjoamaan. Ahdasta tosin oli tuvassa, mutta soittajat olivat vikkeliä ja tanssi kävi ilolla ja riemulla. Kun oli tukahduttavan kuuma sisällä, lennätettiin ovi auki. Jofrid näki että oli tullut yö ja kuu noussut. Hän meni pirtin ovelle ja katseli kuunvalon valkeaa maailmaa.
Oli runsas kaste maassa. Koko kanervakangas hohti valkeana kuunvalon välkkyessä joka varteen kertyneissä tuhansissa pisaroissa. Kaikkialla kivillä ja kallioilla kasvava lyhyt sammal oli jäässä ja huurteen peitossa. Jofrid astui sille, herttaisen hyllyvää oli sitä tallata.