Hän kulki pari askelta kylälle vievää tietä ikäänkuin olisi tahtonut koetella miltä tuntui kulkea sitä. Tönnen ja hänen oli asteltava huomenna sitä tietä hirmuisinta häpeää vastaanottamaan. Sillä kuinka kohtaus talonpojan kanssa päättyisikään, vaikkapa hän heiltä jotain ottaisi ja jotain heille jättäisikin, olisi siitä häpeää kumminkin heille. Heitä, jotka tänä iltana omistivat hyvän tuvan ja joilla oli monta ystävää, heitä seuraavana päivänä kaikki hylkisivät, kukaties heiltä riistettäisiin kaikki mitä olivat hankkineet, kukaties he olisivat kunniattomia orjia. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on kuoleman polku." Ja hän ei voinut käsittää nyt, kuinka jaksaisi kulkea sitä. Hän tunsi olevansa kuin kivestä, raskas kivikuva niinkuin vanha Atle kuningas. Vaikka hän eli, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi nostaa raskaita jäseniään kulkeakseen tätä tietä.
Hän kääntyi katsomaan kuninkaan kumpua ja näki selvään vanhan urhon istuvan siellä. Mutta tänä yönä hän oli kuin juhlaan koristettuna. Hänen yllään ei ollut enää sammaltunut, harmaa kiviverho, vaan välkkyvää valkeata hopeaa. Hänen päässään oli taas sädekruunu, niinkuin silloinkin, kun Jofrid hänet ensi kerran näki, mutta nyt se oli valkea. Valkeilta loistivat rannerenkaat ja haarniska, valkeilta säteilivät miekan kahva ja kilpi. Hän istui äänetönnä, välinpitämättömänä katsellen Jofridia. Häneen oli tullut nyt jotain outoa, selittämätöntä, sitä, mikä on omituista suurissa kivikasvoissa. Hän istui siinä synkkänä, mahtavana, ja Jofridilla oli himmeä käsitys, että jotain tämän kuvan kaltaista asui hänessä ja kaikissa ihmisissä. Mies oli ollut vuosisatoja haudattuna, kiviröykkiön alle peitettynä, mutta ei ollut kumminkaan kuollut. Jofrid näki tuon vanhan kivikuninkaan istumassa keskellä ihmissydäntä. Sen karulla kankaalla hän levitteli laajaa kuningasvaippaansa. Siellä tanssi nautinnon himo, riemasteli loiston halu. Hän, tuo upea urho, voi katsella hädän ja kurjuuden kulkua ohitsensa kivisydämensä heltymättä. "Se on jumalien tahto", hän vain sanoi. Hän, tuo kivikuningas, voi kantaa sovittamatonta syntiä, sillä hän sanoi aina: "Miksi surisit sitä, mitä olet kuolemattomien pakottamana tehnyt?"
Jofridin rinnasta kohosi huokaus, syvä kuin nyyhkytys. Hänellä oli jonkunlainen himmeä aavistus siitä, että hänen, jos mieli tulla onnelliseksi, olisi taisteltava kiviurhoa vastaan. Mutta samalla hän tunsi itsensä niin avuttoman heikoksi.
Hänen katumaton mielensä ja kiviurho kankaalla tuntuivat olevan yksi ja sama asia, ja hän tunsi, että ellei hän voisi voittaa mieltänsä, saisi tuo urho hänet tavalla taikka toisella valtaansa. Mutta kun hän kääntyi katselemaan tupaan päin, mistä kattohirsien alta koristekankaat loistivat, missä soittoniekat iloa levittivät ja missä oli kaikkea sitä, mitä hän rakasti, niin hän tunsi, ettei hänellä ollut voimaa lähteä orjuuteen. Ei hän edes Tönnenkään tähden sitä voinut. Sieltä häämöttivät hänen kalpeat kasvonsa tuvasta, ja Jofrid kysyi itseltään kouristuvin sydämin, oliko Tönne sen arvoinen, että hänen tuli uhrata kaikki hänen tähtensä?
Väki tuvassa valmistelihen tanssimaan juoksutanssia. He asettuivat pitkäksi riviksi, ottivat toisiaan kädestä ja rajun, vankan poikaviikarin johtamina alkoivat hyökätä huimaa vauhtia. Johtaja veti heidät avoimesta ovesta kuunvalossa kimaltelevalle kanervakankaalle. He ryntäsivät läähättäen, rajusti Jofridin ohi, kompastuen kivikkoon, kaatuillen kanervikkoon, lennättäytyen laajoissa piireissä pirtin ympärillä ja rajuissa käännöksissä kivikumpua kiertäen. Jonon viimeinen huusi Jofridia ja ojensi kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja juoksi mukana.
Tämä ei ollut mitään tanssia, vaan rajua riehumista, mutta siinä oli iloa, elämänhalua ja vallattomuutta. Kiepahdukset kävivät yhä rohkeammiksi, huudot raikuivat kovemmin ja nauru räjähteli yhä myrskyisemmin. Kummulta kummulle, joita oli siroitettuna sinne tänne kankaalle, kiemurteli tanssijoiden jono. Ken kiivaissa käännöksissä kaatuili, riuhtaistiin ylös, kuhnailijaa työnnettiin eteenpäin ja soittoniekka seisoi pirtin ovella ja lisäsi vauhtia. Ei ollut aikaa lepäillä, ei ajatella, eikä katsoa eteensä. Tanssi riehui yhä hurjemmin yli hyllyvän sammalen ja sileiden kallioiden.
Jofrid tunsi kaiken aikaa yhä selvemmin, että hänen täytyi saada pysyä vapaana, että hän mieluummin kuolisi kuin vapautensa kadottaisi. Hän huomasi, että oli hänelle mahdotonta seurata Tönneä, hän ennen vaikka pakenisi metsään eikä koskaan sieltä palajaisi.
He olivat risteilleet jo kaikkien muiden paitsi Atle kuninkaan kummun ympärillä. Nyt Jofrid näki, että mentiin sitä kohti, hän piti tarkasti silmällä urhoa. Hän älysi, miten tämän jättiläiskäsivarret ojentuivat ohikiitäviä kohti. Hän kirkui kauhusta, mutta naurun hohotus jäi hänelle vastaukseksi. Hän koetti pysähtyä, mutta väkevä nyrkki riuhtaisi häntä eteenpäin. Hän näki urhon tavoittelevan ohikiitäviä, mutta ne olivat niin nopsia, etteivät hänen raskaat käsivartensa ehtineet siepata ainoatakaan. Jofrid ei voinut käsittää, miks'ei kukaan muu keksinyt kuningasta. Hänet valtaa kuolon kauhu. Hän pelkää; että hänet urho ylettäisi ja riistäisi valtaansa. Häntä se oli väijynytkin monta vuotta. Muiden suhteen oli se vain leikkiä.
Tuli hänen vuoronsa kiitää Atle kuninkaan ohi. Hän näki, miten ukko nousi ja kyyristäytyi juoksuun tehdäksensä tuumastansa toden ja vangitaksensa hänet. Nyt viime hädässä tunsi hän, että jos hän voisi tehdä päätöksen lähteä huomiselle matkalle, ei urholla olisi voimaa vangita häntä, mutta hän ei voinut. —
Jofrid oli viimeinen jonossa ja kiepahdukset hänen kohdallaan olivat niin rajut, että hän itse tuskin ollenkaan juoksi, vaan häntä laahattiin ja riuhdottiin eteenpäin, niin että oli vaikea pystyssä pysyä. Mutta vaikka hän kiiti huiminta vauhtia, oli vanha urho häntä sukkelampi. Raskas käsivarsi laskeusi hänen päälleen, kivikädet kouristivat häntä ja pusersivat häntä hopeankirkkaalla haarniskalla peitettyä rintaa vasten. Kuoleman tuska kasvoi yhä, mutta vielä viime hetkellään hän tiesi, että sentähden kun hän ei ollut voinut kukistaa kivikuningasta omassa sydämessään, oli Atle hänet voittanut.