Loppuivat tanssit ja hypyt. Jofrid makasi kuolemaisillaan. Vinhimmassa vauhdissa oli hän singonnut kuninkaan kumpua vasten ja sen kiviin kuoliaaksi iskeytynyt.
LEGENDA LINNUNPESÄSTÄ.
Hatto-erakko seisoi erämaassa ja rukoili Jumalaa. Oli myrsky ja hänen pitkä partansa ja takkuinen tukkansa liehuivat ympäri häntä kuin tuulenriuhtomat turvemättäät vanhan raunion harjalla.
Kumminkaan ei hän pyyhkäissyt hiuksia silmistään eikä pistänyt partaansa vyön alle, sillä hänen kätensä olivat kohotetut rukoukseen. Niinkuin puu, joka ojentelee oksiansa korkeuteen, oli hän seissut väsymätönnä aina auringon noususta asti kädet taivasta kohti ja näin aikoi hän seista iltaan asti. Hänellä oli suuri asia rukoiltavana.
Hän oli mies, joka oli kokenut paljon maailman pahuutta. Hän oli itse kiusannut ja vainonnut, ja tuskaa ja vainoa oli hän muilta osakseen saanut enemmän kuin hänen sydämensä oli jaksanut kestää. Sitten oli hän vetäytynyt pois, kauas aavalle nummelle, kaivanut itsellensä luolan joen äyrääseen, ja hänestä oli tullut pyhä mies, jonka rukoukset tulivat kuulluiksi Jumalan valta-istuimella.
Hatto-erakko seisoi joenrannalla, luolansa edessä ja rukoili elämänsä suurta rukousta. Hän rukoili Jumalaa, että hän sallisi tämän pahan maailman tuomiopäivän tulla. Hän kutsui pasuunaapuhaltavia enkelejä julistamaan synnin vallan loppuneeksi. Hän huusi verimeren hyökyjä jumalattomia hukuttamaan ja ruttoa täyttämään ruumisläjillä hautausmaita.
Kaikkialla hänen ympärillään oli autio nummi. Mutta ainoastaan vähän matkan päässä, ylempänä joen äyräällä kasvoi vanha, lyhyt salava, jonka rungon ylin osa oli paisunut päänmuotoiseksi kyhmyksi, josta rehoittavan vihantia oksakimppuja kasvoi. Joka syksy ryöstivät tämän polttoaineista köyhän tasangon asukkaat sen tuoreet vuosikasvaimet, mutta joka kevät versoi puu uusia, notkeita virpiä, joiden myrskysäällä nähtiin liehuvan ja kieppuvan puun ympäri samoin kuin parta ja hiukset hulmuten Hatto-erakkoa kiertivät.
Västäräkkipari, jonka tapana oli laatia pesänsä salavan latvaan, sen kukoistavien oksien väliin, oli aikonut alkaa rakennuspuuhansa juuri sinä päivänä. Mutta oksien näin rajusti riehuessa eivät he löytäneet rauhaisaa paikkaa. Ne lensivät kuljettaen kaislan kappaleita, juuren huiskaleita ja kuloheinää, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin saamatta aiettansa toimeen. Samassa huomasivat he vanhan Hatto erakon, joka huusi Jumalalta seitsemän kertaa kovempaa myrskyä, joka pyyhkäisisi pois pikkulintusten pesät ja karkottaisi kotkanpoikueet.
Tietysti nykyajan ihmisen on vaikea käsittää miten musta, sammaltunut, kuivettunut, kamaroitunut ja outo ihmiseksi tuollainen vanha aron asukas voipi olla. Otsalla ja poskilla oli iho niin tiukalla, että hän oli melkein pääkallon näköinen, ainoastaan heikko tuike silmäkuoppien pohjasta ilmaisi, että hän eli. Ruumiin lihakset olivat niin kuihtuneet ja laihat, että paljas kohotettu käsivarsi näytti muutamilta luupuikoilta, joita peitti ryppyinen, kova, kaarnoittunut nahka. Pukuna oli hänellä vanha tiukasti ruumiinmukainen, musta viitta. Aurinko oli paahtanut hänet ruskeaksi ja hän oli musta liasta. Ainoastaan parta ja hiukset olivat vaaleat ja nekin päivän ja sateen vaikutuksesta vähitellen muuttuneet harmaan vihertäviksi kuin salavan lehtien alapuoli.
Linnut, jotka liitelivät etsien pesäpaikkaa, luulivat Hatto-erakkoa toiseksi taivasta tavoittelevaksi vanhaksi salavaksi, jonka kirves ja saha oli lyhennellyt samoin kuin sen vierustoverinkin. Ne kaartelivat monet kerrat hänen ympärillään, lensivät pois ja tulivat taas, panivat muistiin tien hänen luokseen, punnitsivat hänen asemaansa myrskyjenkin ja petolintujen suhteen, huomasivat hänet sangen epäedulliseksi, mutta päättivät kumminkin tyytyä häneen, koska hän oli likellä jokea ja saraheinämättäitä, likellä varastohuonetta ja ruoka-aittaa. Toinen linnuista puikahti nuolennopeudella hänen kohotettuun käteensä ja asetti siihen juuren suikaleensa.