Myrsky oli hetkiseksi tauonnut, niin ettei juurenkorsi kohta lennähtänyt pois kädestä, mutta erakon rukouksissa ei ollut lomaa. "Herra, tule pian tuhoamaan tämä turhuuden maailma, etteivät ihmiset ehdi yhä lisätä syntitaakkaansa! Pelastaos syntymättömät elämästä! Eläville ei ole armahdusta!"
Myrsky alkoi taas riehuntansa ja juuren hapsi lennähti pois erakon suuresta, ryppyisestä kädestä. Mutta linnut palasivat pian ja koettivat pujottaa sormien lomaan uuden kodin peruspylväitä. Samassa painui likainen, paksu peukalo korsien päälle ja neljä sormea koukistui kämmenen yli, niin että siihen tuli tyyni komero niiden rakentaa. Mutta erakko jatkoi yhä rukouksiaan.
"Herra, missä ovat tulipilvesi, jotka hävittivät Sodoman? Milloin avaat sinä taivaan lähteet, jotka kohottivat arkin Araratin huipulle? Eivätkö kärsivällisyytesi maljat ole loppuun ammennetut ja armosi astiat tyhjät? Herra, milloin astut sinä ulos halkeavasta taivaasta?"
Ja Hatto-erakko näki näkyjä tuomiopäivästä. Maa järisi, taivas hehkui. Punaisen pilven alla kiiti sankkoja mustia parvia pakenevia lintuja ja maassa vyöryili ulisevia kiljuvia eläinlaumoja.
Mutta hänen sielunsa kiintyessä näihin tulinäkyihin alkoivat hänen silmänsä seurata pikkulintusten lentelyä, jotka salamannopeudella kiitelivät edestakaisin ja tyytyväisyydestä hiukan piipittäin kuljettivat aina uuden korren pesäänsä.
Vanhus ei aikonut liikahtaakaan, sillä hän oli tehnyt lupauksen rukoilla paikoillaan koko päivän kädet ylhäällä, siten pakoittaakseen Herraa kuulemaan hänen rukouksensa. Mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa uupui, sitä vilkkaammin tulvi näkyjä hänen aivoihinsa. Hän kuuli kaupunkien muurien murtuvan ja näki asuntojen hajoavan. Kauhusta parkuvia ihmisjoukkoja syöksyi hänen sivuitsensa ja niitä ajoivat korkeavartaloiset, ankara- ja kauniskasvoiset koston ja hävityksen enkelit, jotka hopeavarustuksissa ratsastivat mustilla hevosilla ja heiluttelivat salamoista solmituita ruoskia.
Pikku västäräkit rakentelivat ahkerasti päiväkauden ja työ edistyi ripeästi. Tällä jäykistä saraheinämättäistä rikkaalla nummella, tämän ruohoisen, kaislaisen joen rannalla ei puuttunut rakennustarpeita. Heillä ei ollut aikaa päivällis- eikä illallislepoihin. Innosta ja mielihyvästä hehkuen liitelivät he edestakaisin ja ennen iltaa olivat he ehtineet melkein katon harjaan.
Mutta ennen iltaa olivat erakonkin silmät sattuneet viivähtämään yhä useammin heissä. Hän seurasi heidän matkojaan, torui heitä, kun he menettelivät tyhmästi, pahoitteli, kun tuuli teki heille kiusaa eikä kärsinyt ensinkään, että ne joskus vähän lepäilivät.
Sitten laski aurinko ja linnut läksivät kaislikkoon levolle tutuille nukkumapaikoilleen.
Ken iltaisin kulkee nummen poikki, hän kumartakoon kasvonsa mättäiden tasalle, niin saa hän nähdä omituisen näyn vasten valoisaa länsitaivasta. On kuin joka mätäs olisi alkanut elää. Pöllöjä, seisaalla olijalle näkymättömiä, liitelee suurine pyöreine siipineen nummen yli. Notkeita, sukkelia kyykäärmeitä kiemurtelee siellä kurotellen joutsenen tavoin kaarrutettuja kaulojaan ja puikeita päitään. Suuria sammakoita hypähtelee kömpelösti, jäniksiä ja päästäisiä pakenee petoeläinten edestä, ja kettu tähtää joesta hyttysiä pyydystelevää lepakkoa. Mutta sillä välin uinuvat pikkulintuset keinuvilla ruohonkorsillaan, turvassa kaikelta pahalta, noilla lepopaikoillaan, joita ei mikään vihollinen voi lähetä vettä läiskyttämättä, ruohikkoa vavahuttamatta ja niin heitä herättämättä.