Mutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla puuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja niin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä, lepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun heille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman pian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat heitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.
Hän se kumminkin oli pannut asian alulle.
Nyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin voisi luopua lupauksestaan.
Kukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla kädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut rakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat, kaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän oli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.
Kaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme ihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin sääli heitä.
Huomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus täytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen ja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi kuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki nuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen, sillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde vanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut käsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.
Ja seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien liehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään jollekin, jota hän ei nähnyt. "Sinun ei tarvitse", sanoi hän, "sinun ei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä pysyä."
Ja hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta vetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.
TALE THOTT.
Olipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa ja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli piiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen, jonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja silloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä juuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä koskaan olisi tullut murhaajaa.