Jotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki koiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli käytäntöön.
Tämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä oli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän oli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta asianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä säilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua kiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin Arild Urup…
Oltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa.
Siellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että
Ranskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa
ajamaan sala-ampujia.
Kuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan näistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että niitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä vankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää hampaitaan, ellei varas koettanut paeta.
Tanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät luulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli vanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös koirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.
Herra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan kuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin Ugerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa mukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa oikein selville mitä hän itse tahtoi.
Hän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan. Ensiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva eläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut herättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän oli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi. Toisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.
Hänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan tavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas, että Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys onnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo veressä.
Kun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild Urup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että Arild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin ja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen kaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli varastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi varasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.
Astuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut hänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä haistella ja irroitti siltä kuonokopan.