Mutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan mukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja suuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi ilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella menneiden aikojen katkeruutta.
Vihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma tahto, hän itsekseen sanoi.
Ja Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien tempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei anna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien täyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale neitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.
He tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se muistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä viidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko ja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli herkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi useammin kuin kerran hänelle.
He tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle näkyvinä. "Tuolla on maantie", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä ristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet. Sitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa onnellinen tällä kauhun paikalla.
"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka mielenlaatuun en voinut luottaa", hän sanoi.
"Lähtekäämme täältä!" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.
Ei, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle sen kaiken tärkeimmän.
Tiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa oli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin palaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli epäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä maksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut häntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin samoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli toivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin, Kirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita häävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu odottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona, ajatteles, hän oli ollut kotona!
Mitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän oli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä. Hän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.