"Tale Thott", virkkoi Kirsti rouva, "onko nyt sekin tullut osaksesi, että sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä? Lähtekäämme!"
Sillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan hallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain alennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni hukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: "Lähtekäämme täältä."
Mutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän voi puhua vapaasti onnestansa.
Siis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders Banner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa nähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista päivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää, että hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi kuullut hänen sanansa!
Hän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa! Eihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään morsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten niin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?
Anders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että se oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan? Miksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään rakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa? Elköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin syrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän hänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain päästäksensä Arild Urupista?
Ja he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli ehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän oli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta siihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin suunnattomasti.
Ja kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt kävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei kenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. —
"Menkäämme kumminkin kotiin", pyysi Kirsti rouva.
Kirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka olivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät pöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli tuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.