Tale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten ihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja melusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.
Kirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että hän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan käsi.
"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi", sanoi Tale neito, "niin hän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä." Ja hän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä, kunnes sulhonsa tulee ratsastaen.
"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten paljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle, Kirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme. Tuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee minut vuoreensa."
Kirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He istuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen kosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka keijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien huntujensa alla.
* * * * *
Tällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella. Hän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja siteistä ja Kark koiransa vieressään.
Hänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat
lunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi
Ruotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut
Ugerupiin kolme päivää ennen häitä.
Hän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen etäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän ollut tehnyt.
Mutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin, kelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän oli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien puistossa.