Hän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi hänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti pois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu eläin.
HAUTAKIRJOITUS.
Nykyään tuskin ainoakaan ihminen tulee huomanneeksi sitä pienoista ristiä, joka seisoo Svartsjön kirkkotarhan nurkassa. Nykyään kaikki kirkkoväki kulkee sen sivuitse vilkaisematta siihen. Eikä ole kummakaan, ettei kukaan sitä huomaa. Se on niin matala että apilas ja sinikellot kohoavat sen haaroihin ja puntarpäät kasvavat sen yli. Eikä kukaan välitäkään lukea siinä olevaa kirjoitusta.
Valkeat kirjaimet ovat jo melkein poiskarisseet, eikä tunnu koskaan juolahtavan kenenkään mieleen koettaa ruveta tavaamaan niitä sanoiksi.
Mutta aina ei ole ollut niin. Se pikku risti on aikoinaan herättänyt paljon ihmettelyä ja kummastelua. Yhteen aikaan ei kukaan voinut laskea jalkaansa Svartsjön kirkkomaalle, menemättä sen ristin luo. Ja kun joku vanhanajan ihmisistä näkee sen vielä tänäänkin, niin samalla kokonainen tarina juohtuu hänen mieleensä.
Hän näkee edessään koko Svartsjön pitäjän, talviuneen vaipuneena, ja puolentoista metrin korkeudelta tasaisen, valkean lumen peittämänä. Ja kummoista siellä on! Tuskin on mahdollista löytää siellä etsittäväänsä. Tarvitsee kompassin kuin merellä kulkiessa. Ei ole pienintäkään eroa rannan ja järven välillä, kannokko leviää yhtä tasaisena kuin maa joka on kasvattanut satoja kaurakylvöjä. Sydenpolttajat, jotka asuvat suurten soiden liepeillä ja karuilla vuorenharjanteilla, voivat kuvitella mielessään omistavansa yhtä paljon raivattua ja viljeltyä maata kuin varakkain talonpoika.
Tiet ovat poikenneet turvallisilta uriltaan harmaiden aitojen solista ja luikertelevat seikkaillen niittyjen ja jäätyneiden vesistöjen poikki. Jopa talojen välilläkin voi käydä pyörälle. Yht'äkkiä voipi älytä että tie kaivolle on poljettu aivan suoraan pienen ruusutarhan spirea-pensasaidan poikki.
Mutta missään ei ole niin mahdoton selviytyä kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaa kiviaita, joka erottaa sen pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin ettei siinä ole vähäistäkään rajaa. Toiseksi on kirkkomaa nyt ainoana valkeana kenttänä, eikä pieninkään epätasaisuus lumipeitteessä osoita kuolonpellon monia kumpuja ja mättäitä.
Useimmilla haudoilla on pieniä rautaristejä, joissa riippuu ohuita pikku sydämmiä, joiden heilutteleminen on tuulen asia. Ne ovat kaikki nyt lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät voi nyt soittaa surunvoittoisia laulujaan kaipauksesta ja murheesta.
Ne jotka ovat olleet kaupungissa työnansiolla, ovat tuoneet kotiin vainajilleen suruseppeleitä, joissa on helmikukkia ja rautapeltisiä lehtiä, ja niitä pidetään niin arvokkaina, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt nekin ovat piilossa ja lumen peitossa. Nyt ei sekään hauta, jolla on moinen koriste, ole toisia parempi.