Pari lumimarjapensaikkoa ja syreenipensaikkoa pilkoittaa esille lumen peitosta, mutta useimmat ovat kätkössä. Ne harvat oksat, jotka ylenevät lumen pinnasta, ovat tuiki toistensa näköisiä. Nekään eivät voi olla opastuksena sille, joka hakee tietä hautausmaalle. Vanhat muijat, joiden on tapana joka sunnuntai tulla katsahtamaan rakkaittensa haudalle, eivät nyt lumen tähden pääse pitemmälle kuin jonkun matkaa pääkäytävää. Siihen he pysähtyvät ja koettavat arvailla missä "hauta" mahtaa olla. Onko se tuon tai tuon pensaan juurella? Ja he alkavat ikävöidä lumen sulamista. Onpa kuin nuo vainajat olisivat joutuneet suunnattoman kauaksi heistä, kun eivät he enää näe paikkaa mihin heidät on laskettu.
Joku suuri kivi kohoutuu siellä täällä lumen pinnalta. Niitä on aniharvoja ja nekin ovat niin lumen peitossa, että ovat vallan vaikeat erottaa toisistaan.
Yksi ainoa tie on lakaistu kirkkomaalla. Se johtaa pääkäytävältä pieneen paarihuoneeseen. Kun on joku haudattava, niin kannetaan kirstu odotushuoneeseen ja siellä pitää pappi ruumispuheen ja toimittaa hautaamisen. Ei ole ajatustakaan, että arkku voisi päästä multiin, niin kauan kuin tällaista talvea kestää, vaan saa se olla paarihuoneessa siksi kunnes Jumala sallii suojailman tulla ja maata jälleen voi lohkoa kuokalla ja kangilla.
Tapahtuipa, että talven juuri ankarimmillaan ollessa ja kun hautausmaa on aivan luopääsemätön, kuolee Lerumin tehtaalla tehtaanpatruuna Sanderin lapsi.
Lerum on suuri tehdas ja Sander mahtava mies. Hän on nyt aivan äskettäin laitattanut itselleen perhehaudan kirkkomaalle. Se kyllä muistetaan, vaikka se nyt onkin lumen peitossa. Sitä ympäröi hakattu kivireunake ja paksu rautaketju; haudan keskellä on graniittipaasi, johon nimi on kirjoitettu. Siinä on tämä ainoa sana
SANDER,
suurilla kirjaimilla, jotka loistivat yli koko hautausmaan.
Mutta kun nyt lapsi oli kuollut ja tulee puhe maahanpaniaisista, niin tehtaan patruuna sanoo vaimolleen:
"En tahdo että se lapsi lepää minun haudassani." Yhtäkkiä näkee heidät edessään. Ollaan Lerumin ruokasalissa ja siinä tehtaanpatruuna juuri istuu aamiaispöydässä, syö yksin, kuten hänen tapansa on. Hänen vaimonsa Ebba Sander istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, mistä on näköala järvelle ja koivumetsäisille saarille.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta kun mies on virkkanut tämän, niin hänen silmänsä yhtäkkiä käyvät kuiviksi. Koko tuo pikku vartalo vetäytyy kokoon pelosta, hän alkaa vavista ikäänkuin ankaran pakkasen kourissa.