"Mitä sanot, mitä sanot?" hän kysyy. Ja hän puhuu kuin kovassa vilussa väristen.
"Se on minulle vastenmielistä", virkkaa tehtaanpatruuna. "Isäni ja äitini lepäävät siellä ja kiveen on piirrettynä Sander. En tahdo että se lapsi tulee sinne."
"Vai niin, sitäkö sinä siis olet miettinyt!" virkkaa toinen yhä väristen. "Tiesin kyllä että kerran kostat."
Mies viskaa ruokaliinan syrjään, nousee pöydästä ja seisoo leveänä ja kookkaana vaimonsa edessä. Hän ei ensinkään mieli tuhlata monta sanaa tahtonsa ilmaisemiseen. Rouva Sander havaitsee kyllä miehestään, ettei tämä voi päätöstään muuttaa. Koko mies on raskasta, itsepäistä päättäväisyyttä.
"En tahdo kostaa", virkkaa hän kohottamatta ääntään. "Minä vain en voi sietää sitä."
"Sinä puhut, kuin olisi kysymyksessä vain lapsen muuttaminen sängystä toiseen", virkkaa vaimo. "Ja kuolluthan lapsi on, hänestä lienee yhdentekevää missä lepää. Mutta minähän olen sitten mennyttä ihmistä."
"Olenpa ajatellut sitäkin", mies sanoo. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa useampia vuosia, eivät tarvitse monia sanoja ymmärtääksensä toisiaan. Vaimo tietää jo, että on kerrassaan tuloksetonta koettaa taivuttaa miestään. "Miksi sitten annoitkaan minulle anteeksi?" hän virkkaa väännellen käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi ja lupasit antaa minulle anteeksi?"
Mies tuntee itse mielessään ettei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Mutta hän ei mahda sille mitään, että tässä nyt oli raja hänen myöntyväisyydelleen. "Sano naapureille mitä tahdot!" hän virkkaa. "Minä kyllä vaikenen. Keksi jotain, että on vettä haudassa, tai sano ettei siinä ole paikkaa useammille arkuille kuin isän ja äidin sekä minun ja sinun!"
"Entä sitäkö he uskoisivat!"