"Saat suoriutua niin hyvin kuin taidat", mies sanoo.
Hän ei ole vihainen, sen vaimokin hänestä näkee. On vain niinkuin hän sanookin. Hän tässä asiassa ei voi myöntyä.
Rouva kohottautuu tuolissaan, panee käsivarret päänsä taa ja istuu ja tuijottaa ulos ikkunasta sanaakaan virkkamatta. Sehän se on kauhistuttavaa, kun elämässä on niin paljon sellaista, joka on meitä voimakkaampaa. Ennen kaikkea on pelottavaa, kun meissä itsessämme nousee voimia, joita emme voi ensinkään hallita. Muutama vuosi sitten, hänen ollessaan jo vakaantunut, naimisissa oleva vaimo, joutui hän rakkauden valtaan. Ja millaisen rakkauden! Ei ollut ajatustakaan että hän olisi voinut hallita sitä.
Se joka nyt valtasi hänen miestään, oliko se kostonhalua?
Hänen miehensä ei ole koskaan suuttunut häneen. Hän antoi hänelle anteeksi paikalla kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut pois suunniltasi", sanoi hän ja salli hänen jäädä vaimokseen.
Mutta vaikka saattaa olla helppo sanoa antavansa anteeksi, voipi kumminkin olla raskasta sitä toteuttaa. Etenkin on se vaikea sellaiselle, joka on pitkävihainen ja raskasmielinen, joka ei koskaan unohda eikä koskaan kuohahda. Mitä hän sanookin, värjöttää sydämessä jotain, joka huutaa ja janoaa saadaksensa tyydytystä toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut se merkillinen tunne, että parempi olisi ollut, jos hänen miehensä sillä kertaa olisi vihastunut niin, että olisi lyönyt häntä. Silloin mies olisi voinut tulla hyväksi jälleen. Nyt hän hautoo sitä mielessään, on juonikas ja äreä, vaimo on käynyt araksi. Hän kulkee kuin hevonen aisoissa. Hän tietää, että takanaan istuu joku, pitäen piiskaa kädessään, vaikkapa ei sitä käytä. Mutta nyt hän on sitä käyttänyt ja siksi vaimo nyt on kurja, kadotettu.
Ihmiset sanovat etteivät he ole nähneet surua sellaista kuin hänen. Hän on kuin kivikuva. Näinä hautajaisten edellisinä päivinä tuskin huomaa hänessä elon merkkiä. On mahdotonta havaita, kuuleeko hän mitä hänelle sanotaan ja tietääkö hän kuka häntä puhuttelee. Hän ei näytä tuntevan nälkää, hän näyttää voivan mennä ankaraan pakkaseen, tuntematta kylmyyttä. Mutta ihmiset erehtyvät. Ei se ole suru joka kivetyttää häntä, se on pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautajaispäivänä. Hänen täytyy seurata mukana hautausmaalle, täytyy astua ruumissaatossa ja samalla tietää että kaikki, jotka arkkua seuraavat, luulevat sitä saatettavan suureen Sanderien perhehautaan. Hän luulee lyyhistyvänsä, joutuessaan ihmisten kummastelun ja ihmettelyn alaiseksi, kun se joka saaton etunenässä kulkee papinsauva kädessä kääntyy vaatimattomalle hautakummulle. Ihmettelyn sorina kuuluu rivistä riviin, vaikka tämä onkin ruumissaatto. Miksei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Mieleen juohtuvat nuo hämärät, epämääräiset huhut, jotka kerran ovat olleet liikkeellä hänestä. Kai niissä jutuissa lienee jotain perää, sanotaan. Ennenkuin ruumissaatto palaa hautausmaalta, on hän oleva kadotettu ja tuomittu.
Ainoa mikä voi hänet pelastaa, on olla itse mukana. Hänen täytyy kulkea tyynikasvoisena joukossa ja näyttää siltä kuin kaikki olisi niinkuin olla pitää. Kenties he silloin uskovat mitä hän asiaa peittääksensä sanoo.
Mies ajaa myöskin kirkkoon. Hän on huolehtinut kaikesta, kutsunut hautajaisvieraat, tilannut arkun ja määrännyt kantajat. Hän on tyytyväinen ja hyvä, saatuansa oman tahtonsa ajetuksi perille.