Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette, että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"
"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa.
Minä vain piilotin setelin."
Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä, kuulematta.
Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.
"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."
"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän astui pojan luo ja katsoi häntä.
"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua liikuta".
"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin setelin ilman aikojani — kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? — En ole mikään varas."
"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että kenties saamme lähteä levolle?"
"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson, "mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella. "Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden viskaalia hakemaan."