Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.
"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen kapineitaan."
Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu koira. Sitten hän läksi juoksemaan.
He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.
"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.
"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain tahtoi päästä hänestä."
"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut puodissa moneen vuoteen."
"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."
Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.
Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.