JOULUVIERAS.
Muuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli pieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri äänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei ollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui hänelle kovat ajat.
Hänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia eikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa jalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa pumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta myöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja liivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat tavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja nuottikynänsä.
Hänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat olleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi vuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat lahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen vaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin rojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista viululaatikkoa. Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä huilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa taskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli hyvin sääli pikku Rusteria.
Kumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana ystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti. Hän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut pari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi vastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.
Erään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan kotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta majurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja asettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä, kiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän nuottien kirjoittamista.
"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä", virkkoi vaimo, "nyt hän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun yli täällä."
"Jossainhan hänenkin pitää olla", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi Rusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he elivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja ikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää, sillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.
Mutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa varustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja epäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen valossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja panimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin olivat tähän nurkumatta alistuneet.
Kunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi suloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki, laulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen. Kaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston pimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat ilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja sitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.