Mutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu oli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat olivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista epätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen kanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin taitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet. Entisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.
On mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää, saatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon hänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi, erittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla tai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi kuluneella puupenkillä uunin nurkassa. Hän istahti sinne ja alotti ratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi tähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon soitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan. Koko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun rikkauden säteillessä siihen loistoaan.
Siksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja kevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa pilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli houkuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt istua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!
Aattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun kirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka hänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.
Yleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi sentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli parasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.
Pikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti mustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen otsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä ettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten häntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle varattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire. Hän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.
"Kaikella kunnioituksella", virkkoi Liljekrona, "saat kyllä mennä."
Iltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja nahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin taloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea herran ilma.
Ei kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai että olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he tahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä tietävinään, ja antoivat hänen mennä. "Se oli hänen oma tahtonsa", he sanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.
Mutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä ja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön ja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut teehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu oli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman häntä.