Silloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat tyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä surullisin joulunaatto.
Puuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi pyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria kyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat riitelivät.
Vihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä asetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia, jotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja sydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha omatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä kotoansa.
Kesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi soittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli lakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä. Aioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä minut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois maailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos teillä on siihen voimaa!
Kun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: "Huomenna hän on poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän vierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä tahdoimme välttää."
Tällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta taloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei otettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan reestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa pois juuri joulupäiviksi. "Mene liki-naapuriimme", sanoivat he jokainen.
Hän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta ei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja siitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut asettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat mielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli heittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa oli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.
Niin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa pyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät olivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut pois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko mahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä vastaan?
Niin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän oli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä miestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on häviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda minua.
Rajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon, koppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi hiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. "Niin se on, niin se on", sanoi pikku Ruster, "kaikki on leikkiä niin kauan kun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua ja unohtua, niin silloin on murhe ja suru." Mutta hautaanhan kaikkien piti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt matkansa päähän päässyt. —