Hän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että hän ajoi kuoleman valtakuntaan.
Pikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei kironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että olisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut kenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone, jota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä hän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää vireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä. Hän muuttui yhtäkkiä hyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen loppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan, sillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä ollut yhtään ystävää.
Silloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän kuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen ja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen päältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät kädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.
Kaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan neljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut takaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki kun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt kotiin.
Hän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti vastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan vaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä joulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän oli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman surunsa.
Liljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että Ruster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin sisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja pakenivat keittiöön.
Emäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. "Ruster kuulee kai", hän sanoi, "että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on huolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan turvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä."
Lasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei ollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei majataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan eikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa heille.
Hän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja reikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat opetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. "Tämä on a", hän sanoi, "ja tämä on c", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta nyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.
Ruster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.