"Eipäs", he virkkoivat, "se ei ollut oikein." Ja he juoksuttivat hänelle aapisen.
Silloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat, eivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti kummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo liikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä, lapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.
Ruster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä, mitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan. Nyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin kaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin pian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti itkuun.
Liljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.
"Ruster", hän sanoi, "ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan lopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette itsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!"
"On se", nyyhki pieni huilunsoittaja.
"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se olisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset soittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu ja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster."
Hän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä räpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen sumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin, jotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.
"Katsokaa heitä, Ruster!" kehoitti Liljekronan vaimo.
"En uskalla", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa nähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen kauneuden.