Kauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut. Kasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät olivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa, mikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen ilmeetön.
"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan", sanoi Halfvorson. "On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden miesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin. Otaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne. Edit kuolee kohta", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat, niin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. "Hän haluaa puhella kanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa."
"Tulen kyllä", sanoi Pekka Pohjola.
Kohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui siinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa alla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien kuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan huumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset rakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! — Hän istui nyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin ylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo teki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin häntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen surulliseksi.
Jo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja kun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen erkanikin hänen luotaan.
Halfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota hän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella. Pekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin että tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.
"He löysivät hänet maasta puolikuolleena — verilätäköt hänen ympärillään", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: "Eikös hän ollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin huonosti?" Kerran taas: "Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut nähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa kyynelillään." — Sitten hän sanoi: "Aika veitikka sitä paitse. Laittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi. Hankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa, vaan en voinut häntä vastustaa." Hän kulki laivan keulaan saakka ja palattuaan voihki: "En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee".
Kaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän ei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi ylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele otsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson oli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän rakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella heitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin muita ihmisiä.
Mutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli muistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla, ennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori tyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja kaivannut häntä!
Kohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet
Editin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.