Onnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan nähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka kuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen suuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä olivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa tätä hengeksi muuttunutta ainetta.
Ja tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä heti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti! Oli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä lämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.
Pekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä, aivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit kun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä tuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo: "Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En voi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen."
Tämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän ollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo muuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin kuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata Pekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen, että hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu oli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas rupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät hänen silmiinsä.
Oi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt häntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää mielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti, kun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa muka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka tietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka alottikin aivan viattoman puheluaineen.
"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?" virkkoi hän.
Edit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa hänet suoraan asiaan. "Minä päästin ne irti puotiin", sanoi Edit. "Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään."
"Vai niin! Onko niitä vieläkin?"
"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista. Ne ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai", sanoi Edit tarkoittavaisesti.
"Ne olivatkin erinomaista rotua", liitti siihen Pekka Pohjola ylpeästi.