Jos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota kaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä pormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka Pohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi siellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä riemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän onnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.
Sillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin käsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.
Ensin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle tielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut merkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut, kuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään kuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja poltti kuin tulessa.
Silloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan luokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen, mutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.
"Voi poloista sinua", sanoi hän, "nyt kumminkin hassuttelusi lienevät lopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana, jota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt ja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla ole ketään kehen turvata, paitsi minua."
Mutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. "Minä tiedän mitä minulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen, mutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!"
Kellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. "Sinähän olet syytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole syypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut sinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti elit." Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: "Onko mieleistä sinusta, että olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti minusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota tahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa hänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt."
"Voi sinua hullua", sanoi Paasto-rouva. "Se sovintojuhla, jota nyt tahdot viettää, on hullutuksistasi suurin."
Silloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan. Hän nauroi pilkkanaurua hänelle. "Miten oletkaan petkuttanut minua", hän sanoi, "olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä, kärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä oletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä ihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta; pitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata paastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen paljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita sinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan niinkuin sinäkin."
Hän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä myöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin, vaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun havumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes ystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi itsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden korkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.