Hän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle, murhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi juoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja kaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.
IV.
Vuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun jyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme kiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi, aallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun metsän.
Koko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole neulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä, eloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa pois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen vihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.
Metsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua harmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet sitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun aikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret kaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät päässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se ei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle, se tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu alaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli se valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä kesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä aivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä rivi kuihtuvia puita.
Mutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä ja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden välitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa vihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten houkuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä, sadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten vihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat joutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.
Kuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla harmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen. Syreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin puolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä, kasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit ja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja talvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.
Metsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi kohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä katsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa saksia ja veistä muistamattakaan.
Kaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden ei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne ylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat liukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja vanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt ei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.
Haudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa kuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa ja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää tietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään. Kun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee hän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka siellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.