Ja yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä kelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa voidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.
"Jos olisin terve", virkkoi hän, "kukaties lähtisin kanssanne sinne. Olisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin kanssa, josta pitää."
Pekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken aikaa oli odottanut. "Oi, koettakaa elää!" pyysi hän, säteillen onnesta.
Edit kävi miettiväiseksi. "Tämähän on rakkautta", sanoi hän itsekseen. "Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen hupakko se on se vermlantilaispoika!"
Hän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä voitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut häiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen yhä elää houreissaan. "Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta kuolen", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian hyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän sen tykkönään. "Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla vuoren harjalla", sanoi hän. "Sinne voitte te mennä muutaman viikon perästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä."
Kun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka kulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä oli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee. Vain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä omantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun hän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut hänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla kumminkin huimaavan onnelliselta.
"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?" kysyi Halfvorson.
"Ei", vastasi Pekka Pohjola.
Halfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä pakenemasta.
"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli hiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut hänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen kanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He ajoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai verensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa minulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja onnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta pitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää minulta."