Niinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta "Hän oleskelee siellä, yhä vain", kerrottiin joka päivä. "Onko hän hullu?" kysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet, sanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne. Mutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa heidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat hiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.
Mutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä voimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa ajatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan yöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa! Luonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka rakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka todellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.
Kas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa mielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella, miten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos hän tulisikin sinne elävänä.
Koko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten muinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin tämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan mennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä villimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin hänet. "Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?" sanottiin. "Olisi suuri vääryys, jos hän kuolisi."
Edit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä erkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen? Mutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä. Tuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin näinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita säästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä antaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai hylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai rakkautta.
Ja miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!
Vihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki oli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko hän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden viikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit turhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin surullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?
Olikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä, kalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei kenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian suuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon ihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat kerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen tähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän todellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.
Kun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja asteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat ympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. — Yhtäkkiä hän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten kasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin selvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli pelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.
Mutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet olivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että yksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin hukkaan.