Hän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän kerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa katseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen, samoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.
Mies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana ja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen kasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen olisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä repimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.
"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä täältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan täällä hautausmaalla?"
Pekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa häntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän vähintäkään vaikutusta.
Edit lievensi hiukan ääntään. "Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka Pohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain sitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan."
Pekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön ääni muuttui. "Sinä et ole syössyt minua kuolemaan", sanoi hän yhä sydämellisemmin, "sinä olet lahjoittanut minulle elämän."
Tämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä alkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä epäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen sanoistaan.
"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas", huudahti
Edit.
Pekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.
Nyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen mukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.