Ei ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne ylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen kanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä kaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin olisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli hänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle.
Se oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän tunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.
Mutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä ei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin. Edit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka käy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.
Edit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti hänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja hyväili häntä hänen itkiessään.
Pekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta herätessä. "Miksi minä itken?" kysyi hän itseltään. "Niin kyllä tiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää. En ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden."
Ja vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä eivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen kyyneleidensä vielä kauan virratessa.
"Minä kyllä tarvitsen itkeä", sanoi hän.
Sitten katsahti hän ylös ja hymyili. "Onko nyt pääsiäinen?" kysyi hän.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?" jatkoi hän, ja sitten hän alkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen uskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.