"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt", sanoi Edit.
Mutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä, purskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.
Tarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea epäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen vermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua hänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä voivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki se kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää koskaan ollut pääsevä valtaansa.
MAMSELLI FREDRIIKA.
Oli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille kultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi uudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat jumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen kirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä maata merkiten siihen uuden haudan paikan.
Vähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano. Mamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta, vaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli vanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä — sillä hänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut lapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.
Yöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli noussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara tulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara ritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi harvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari, vaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa aikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara herra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa aamusaarnaan!
* * * * *
Vanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa kodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta? Äsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille Jesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät ja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla päivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään, vaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine, hienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat säilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.
Fredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni, kuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma Itämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat lehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla loistivat ja valaisivat koko huoneen.