Säkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka istui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita. Se ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui suloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui ja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä. Sinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja keskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut, kyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat kohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan kaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.
Yöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan. Ja niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme silloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä koskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen valossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä olentoja. Siellä oli jäykkä "ma chère mère", hyväluontoinen Beata Jokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina, tarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.
"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?" kysyi leikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.
Mutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: "Katso, näin paljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja hyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?"
"En vielä", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. "Yksi kirja on vielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se on valmis."
Niin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli oli tyhjänä.
* * * * *
Vainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs heistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen kierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi kyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.
Avatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan säteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina kuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina. He aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja kuiskailivat astuessaan pääkäytävää.
"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka hän on lahjoittanut köyhille, valaisevat Herran huonetta."