"Sitähän odotan yhä", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. "Aina kun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani."
Kuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi laskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja loppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut niin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet lauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut mukana.
Kirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä ja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä, penkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka eivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan, sillä väki siirtyi antaen heille tietä.
"Fredriikka", virkkoi sisar, "katso ihmisiä!"
Ja mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.
Silloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden messuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt kuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.
Ja nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli, harmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen ja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen ja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman joukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä silmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä, jonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.
Mamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan manalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.
Silloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.
"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?"