Ja kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: "Siunattu olkoon hänen nimensä!"
"Sisareni", kuiskasi mamselli Fredriikka, "etkö voi kieltää heitä saattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?"
"Mutta, sisaret, sisaret", jatkoi yhä ääni, "hän on kääntynyt sukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta ja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut sukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt nuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun yksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia onnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on ilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan."
Taaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu metsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: "Siunattu olkoon hänen muistonsa!"
Sitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka pyyhki kyyneleen silmänurkastaan.
"Minä en tule kanssasi kotiin", sanoi hänen sisarvainajansa. "Etkö sinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?"
"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja valmiiksi."
"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä", virkkoi hänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.
Ja Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä ja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.
* * * * *