Muutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen. Hän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa katsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin tähysteli ritariansa.
Ja tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti. Muhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta liehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.
"Tahdotko tulla omakseni?" kuiskasi hän.
Silloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan sydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.
"Olen valmis", hän kuiskasi.
"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta."
Ritari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman suudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.
Hetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla paikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä ritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen Jumalan ihanuuden ilmestymistä.
Mutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut saanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma, kynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin uuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän todellakaan ei voinut sille mitään.
Kukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.