Tupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden sukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi kannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi, kuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä parhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne olivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat sitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut kurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni ja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen hyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen seuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti menneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen takiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka tiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?

Yksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli kuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne lakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli syntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla rantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä kuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen, hän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin tottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään yhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan syvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.

Hänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä iltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä, ahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli todellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten kotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi innostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi saanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin paljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti ystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein, kuin hänelle sopi.

Hänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä skånelaisessa "Albertina" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva oli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä ei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen kaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja hänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja vapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan samoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä sanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä kodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton halunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi sillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain suorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.

Yksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä ystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä. Ja hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine suippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja pienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa hiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja huonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine seinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja hänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista porvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat yläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä kautta herättävät kunnioitusta.

Tyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja sisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli pelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi pitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut kysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä olisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan selon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän kuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin. Sittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa valehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria ajatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he siitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että kadottaisi mielitiettynsä.

Ennenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua, vietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa palattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä sitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä äidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje, mutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.

Laivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän vain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin ehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään, ja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa kanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa, joissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän ajatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä korkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut vaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla ja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta odotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän antoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä seuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei hänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat rivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa juhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.

Kun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin, että laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta sittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu leikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki luistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja hienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden vaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa, kun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista, että hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä Börjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.

Börje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan kotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat satamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset riemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan, vallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että hänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.