"Me olemme tulleet liian aikaisin", sanoi hän silloin. "Matka on käynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi eivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka käveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella."
"Ei se mitään tee, Börje", vastasi Astrid. "On terveellistä kävellä istuttuamme näin kauan laivassa."
Ja sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän ei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja tuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita katuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään kirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja leveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?
Börje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. "On vielä pitkältä sinne", virkkoi hän.
Jospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen toiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän vapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha miestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta että mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi jatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei koskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän selitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli tahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei hän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi sellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus voinut sitä kokonaan sulattaa.
He kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä luikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä maavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut linnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki hän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja. Hän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille valleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.
"Tässä on oikotie", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän, että sinne johti vain kapea polku.
Börje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin hänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin hauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon kalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi viedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä Astrid tekisi, kun saa tietää totuuden.
"Börje", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet terävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, "mihin me menemme?"
Hän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen äitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän osoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja ihastui uudelleen.