Merkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista lapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä surussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan niin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he olivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi kohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he hänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät olleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi halu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut ainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille, jos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä. Ja tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli hyödyllisimmäksi äidin lapsista.
Aatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa soutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja antoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti näytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä voinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli ollut.
"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?"
Äiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä, säteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti varmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.
"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi tulla koskaan."
Se oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta kumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.
He kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja varallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan. Mutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.
Joka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan tullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai riittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: "Oi, jospa pikku Rubenini olisi saanut nähdä tämän!"
Ruben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi kuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät toistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä, ajatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.
Ja niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja jumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.