Mutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin, väsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei ollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli varustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.
Hän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei ollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla. Äiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää siltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja istuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.
Ne raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen nojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla. Hetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja poikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän — mutta pian painuivat silmät kiinni ja hän nukahti.
Hän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut yhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean ikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli kipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.
Mutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen äidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä vuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia, ja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina kumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi asua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa. Kun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi siellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella, että pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla kivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut niin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.
Muutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja kun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä hyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta äidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja hän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä rappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.
Ja vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat ja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: "Tiedätkö, että sinulla kerran oli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui niillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone kuolla?"
Ruben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin. Äidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita hänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä nähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt kenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun istuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat he piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.
Vielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina etusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan tiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa, josta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa, että äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun äiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut paljoa kiltimpi kuin he.
Ei ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: "Voi, jospa voisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!" Ja kumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli leikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän varmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.