Hän istui paikallaan katkerasti nyyhkyttäen. Lahja oli riistetty häneltä. Hän koetti puhua, koetti hiljaa itsekseen. Mistä hän puhuisi? Hänen surunsa oli anastettu häneltä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ihmisille, jota ei olisi saanut ilmaista heille. Hänellä ei ollut enää salaisuutta, mitä peitellä. Hän ei tarvinnut runojaan. Runo karttoi häntä.
Tämä oli kuolon kamppausta. Se oli taistelua elämästä. Hän tahtoi pidättää sitä, mikä oli jo mennyttä. Hän tahtoi saada surunsa takaisin, voidakseen taaskin puhua. Hänen surunsa oli poissa. Hän ei voinut puhua.
Hän hoiperteli kuin juopunut puhujalavalle uudelleen ja yhä uudelleen. Hän sammalsi muutamia merkityksettömiä sanoja. Hän luki kuin ulkoläksyä, mitä oli kuullut muiden puhuvan. Hän koetti matkia itseään. Hän etsi ja etsi hartautta silmistä, lyhyttä hengitystä ja hiiskumatonta hiljaisuutta. Hän ei keksinyt mitään. Se, mikä oli ollut hänen ilonsa, oli viety häneltä.
Hän vaipui takaisin pimeyteen. Hän kirosi, että hän puheillaan oli kääntänyt vaimonsa ja tyttärensä. Hän oli omannut kalleimman ja oli sen kadottanut. Hänen tuskansa oli hirmuinen. — Mutta se ei ollut sellaista surua, josta nero elää.
Hän oli maalari käsiä vailla. Laulaja, joka oli menettänyt äänensä.
Hän oli puhunut ainoastaan omasta surustaan. Mistä hän puhuisi nyt?
Hän rukoili: "Oi Jumala, koska kunnia on mykkä, mutta väärinymmärrys puhuu, niin anna minun uudelleen olla syyttömästi soimattuna. Koska onni on mykkä, mutta suru sanelee, niin anna minulle takaisin suruni!"
Mutta kruunu oli otettu häneltä. Hän istui siinä kurjaakin kurjempana, sillä hän oli suistunut alas elämän kukkuloilta. Hän oli kukistunut kuningas.
RUBEN ENO.
Olipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika, joka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi oli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä ruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän surista niin, että ilo ilolle tuntui.
Sinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion kaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen maailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään, kylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle, lukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.