"Ja nyt, rouvat, tokkopa te koskaan enää haluatte pistäytyä luonani?"
"Kuinka niin! Rouva Erikssonhan oli silloin vielä niin nuori. Eihän rouva Eriksson voinut sitä auttaa. — Sehän oli hänen vikansa, kun antoi mielikuvituksensa pettää itsensä."
Hän hymyili. Siinä olivat ne kovat nokat, jotka olisivat voineet nokkia hänet palasiksi. Totuus ei ollut vaarallinen, eikä valhekaan. Nuoret miehet eivät odottaneet häntä oven takana.
Tiesikö hän, vai oliko tietämättä, että hänen vanhin tyttärensä samana aamuna oli lähtenyt kodistaan ja mennyt isänsä luo?
* * * * *
Tieto levisi kaikille siitä, minkä uhrauksen Matti Lahtinen oli tehnyt pelastaakseen vaimonsa kunnian. Häntä ihailtiin. Hänelle naurettiin. Hänen kirjeensä luettiin pelastusarmeijassa. Muutamat itkivät liikutuksesta. Monet tulivat ja pusersivat hänen kättänsä kadulla. Ja hänen tyttärensä muutti hänen luokseen.
Lähinnä seuraavana iltana näiden tapausten perästä vaikeni hän kokouksessa. Hän ei tuntenut mitään kutsumusta. Kerran pyydettiin häntä puhumaan. Hän nousi lavalle, pani kätensä ristiin ja alkoi.
Pari sanaa lausuttuansa hän pysähtyi hämillään. Hän ei tuntenut ääntään. Missä oli leijonan ääni? Missä oli pauhaava pohjatuuli? Missä sanojen kuohu? Hän ei voinut käsittää, ei voinut käsittää.
Hän hoiperteli takaperin. "Minä en voi", mumisi hän. "Jumala ei anna minulle enää voimaa puhua." Hän painautui penkille ja kätki päänsä käsiinsä. Hän keräsi koko ajatusvoimansa, aluksi miettiäksensä, mistä hän tahtoi puhua. Ikäänkuin hänellä ennen olisi ollut tapana mietiskellä. Voiko hän nytkään miettiä? Ajatukset pyörivät hänen päässään.
Kenties se onnistuisi, jos hän uudelleen nousisi, asettautuisi sinne, missä hänen oli tapansa seisoa ja alkaisi tavallisella rukouksellaan. Hän koetti. Hän kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Katseet kääntyivät häneen. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen. Ei pienintäkään ääntä tullut hänen huuliltaan.