"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno."
"Olet oikeassa, pikku poikaseni", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.
Tämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan kaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että Ruben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin käytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.
Nykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä käyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut, venheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei pieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.
Ja lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin ennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti. Heidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta tottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja tuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja kuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää, että on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.
Mutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä varma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä niinkuin hekin.
Se päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä kotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja kirjoittavat siihen kultakirjaimilla:
"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi, siksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset, pysykää poikessa niiltä!"
Sillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi ja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he vakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.
Ja niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.